Vähän erilaisia totuuksia

Hei,

Olen 33-vuotias kiukkuinen rouva pääkaupungista. Välillä tekee mieli marmattaa ja kun tämä on m i n u n ikioma blogi niin annan itselleni luvan tehdä niin. No, luultavasti jos luet tätä niin olet kuullut näitä jorinoita jo tarpeeksi ihan livenäkin. Skippaa siinä tapauksessa postaus..

Kyllä elämässä on paljon (enemmän) positiivisiakin asioita, mutta joskus on tarpeen päästää kiukku ilmoille. Herra O on pienenä poikana huutanut kiukun pussiin. Minä isona tyttönä blogiin. Tästä se lähtee..

Ennen - kuva

Kotona on, hetkinen, kolmen neljän päivän ruuantähteet tunnistettavissa lautasilla ja pöytälevyllä. Laitoin mielenrauhan vuosi tähän kuvat sellaisesta keittiön ja olohuoneen tilasta joka harvoin näkyy. Mäkättää ei kannata.. sehän aiheuttaa vaan pahaa mieltä. Nyt olemme lähdössä viikonlopuksi pois kotoa, joten kaikki nämä jäävät elämään omaa elämäänsä törkyiseen asuntoon, en vaan ehdi siivota. Ja minä yksin palaan reissulta haisevaan asuntoon. Huoh. No sitten tiedän mitä tehdä omalla-ajallani.

Muutto uuteen kotiin häämöttää jo, n. 5kk päästä. Ihanaa, mutta mieleen on taas varjostunut tuo ah, jo niin tuttu - paikkaelämässä - pohdinta. Vaikka uusi koti tulee olemaan ihana ja tuliterä ja tilavampi kuin nykyinen, se on taas uusi väliaikainen koti. Sitä oikeaa odotellessa. Mihin ikään asti voi onnellisesti elää näitä välivuosia jolloin vain toivoo pääsevänsä elämässä eteenpäin? Mutta huomaa vaikka 8 vuoden jälkeen olevansa täsmälleen samassa tilanteessa edelleen. Odotellaan sitä ja tätä. Mutta minkäs teet! Koitan elää täysillä tässä hetkessä ja niin onnellisen kun vaan voin, mutta mitä jos takaraivossa painaa aina vaan se unelma joka ei näytä koskaan toteutuvan.

Ennen -kuva

Yksi innostunut luennoitsija kertoi, että ensin elämä on sitku-elämää.. sitku on perhe, sitku on omakotitalo, sitku, sitku, sitku.. ja myöhemmin elämä muuttuu mutku-elämäksi: mutku on perhe, mutku on omakotitalo etc. Mä olen selkeästi hillun sitkun ja mutkun välimaastossa. Sitku mulla on omakotitalo, mutku en saa sitä.

Olen sitä kaikki-mulle-nyt-heti-tai-mieluiten-jo-eilen-tyyppiä. Haluaisin oppia ja kokeilla, miljoonia asioita, innostua niistä. Ja kyllästyä tietenkin suurimpaan osaan, mutta hei, tulipahan kokeiltua! Elämässä aiheuttaa katumusta lähes ainostaan tekemättä jätetyt asiat, ei niinkään ne mitä harkiten ja huolella ollaan pohdittu ja punnittu ennen kuin toteutetaan. Uuh, kun tuli kylmät väreet jo tuosta lauseesta, miten se voikin kuulostaa niin t y l s ä l t ä. Onko tässä kyse nyt sitten kolmenkympin kriisistä vai mistä? Ja mistä minä löydän itseni pohtimassa elämää neljänkympin kriisissä? Se puuttuva kappale elämään pitänee kai vaan kirjoittaa itse. Ja ystäväni suusta hienoin mietelausu takataskussa:  

Jos kirjoitat omaa elämänkertaa, älä anna kenenkään muun pitää kynästä kiinni.