Elämä on tässä viime vuosina muuttunut ja ei muuttunut. Mukaan on tullut ehkä uusi pienempi ja suloisempi asunto ja iltaiset candycrush tuokiot, joiden sijaan voisin vaikka taas kirjoittaa tänne.
Pikkuneiti on täyttänyt jo 6 vuotta ja on aika mainiota seuraa. (Paitsi leikit, vieläkään en vaan jaksaisi leikkiä. Punastus.) Ja jokapäiväinen laulu on eskarin jälkeen "Äiti mul ei oo ketää leikkikaverii". Voi kun äiti toivoisi että pikkuneidillä olisi leikkikaveri.
Sisällä myllää edelleen tunne etten ole paikkaani elämässä löytänyt. Mutta yhden paikan kyllä löysin, Kreikan Kossin saaren. Sinne voisi pikkuneidin kanssa palata toistekin, vietimme toukokuussa ihanan viikon lämmössä. Pikkuneiti ikävöi edelleen Kreikan ruokia ja matkaa. Ja tottahan minäkin haluaisin heti uudelleen. Kun vaan olisi joku kenen kanssa lähteä..
Kaikilla muilla tuntuu olevan se kustannusten jakaja mukana matkalla, meillä ei. Lapsesta joutuu maksamaan täyden hinnan etelän lomalla. Viime kerralla lähdettiin ystäväni ja poikansa kanssa, mutta heilläkin seuraava reissu on jo tiedossa puolison kanssa. Meillä ei. Ja se saa vähän surulliseksi. (=kateelliseksi ja katkeroituvaksi). Enkä myöskään uskaltaisi lähteä pikkuneidin kanssa ihan kahdestaan, koska pelkään että jotain tapahtuisi ja ketään ei olisi auttamassa. Ei varmaan olisi ensimmäinen kerta kun esimerkiksi turisti joutuisi kovan vatsataudin vuoksi sairaalaan tiputukseen ym. Mihin silloin pieni neiti menisi, pieni neiti joka sen verran edelleen vierastaa ihmisiä, ettei esimerkiksi suostu menemään Bamse kerhoihin leikkimään. Järkytys olisi molemmille kamala jos joku opas joutuisi neidistä huolehtimaan. Joten kahdestaan ei lähdetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti