Näytetään tekstit, joissa on tunniste mietintää. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mietintää. Näytä kaikki tekstit

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Vähän erilaisia totuuksia

Hei,

Olen 33-vuotias kiukkuinen rouva pääkaupungista. Välillä tekee mieli marmattaa ja kun tämä on m i n u n ikioma blogi niin annan itselleni luvan tehdä niin. No, luultavasti jos luet tätä niin olet kuullut näitä jorinoita jo tarpeeksi ihan livenäkin. Skippaa siinä tapauksessa postaus..

Kyllä elämässä on paljon (enemmän) positiivisiakin asioita, mutta joskus on tarpeen päästää kiukku ilmoille. Herra O on pienenä poikana huutanut kiukun pussiin. Minä isona tyttönä blogiin. Tästä se lähtee..

Ennen - kuva
Kotona on, hetkinen, kolmen neljän päivän ruuantähteet tunnistettavissa lautasilla ja pöytälevyllä. Laitoin mielenrauhan vuosi tähän kuvat sellaisesta keittiön ja olohuoneen tilasta joka harvoin näkyy. Mäkättää ei kannata.. sehän aiheuttaa vaan pahaa mieltä. Nyt olemme lähdössä viikonlopuksi pois kotoa, joten kaikki nämä jäävät elämään omaa elämäänsä törkyiseen asuntoon, en vaan ehdi siivota. Ja minä yksin palaan reissulta haisevaan asuntoon. Huoh. No sitten tiedän mitä tehdä omalla-ajallani.

Muutto uuteen kotiin häämöttää jo, n. 5kk päästä. Ihanaa, mutta mieleen on taas varjostunut tuo ah, jo niin tuttu - paikkaelämässä - pohdinta. Vaikka uusi koti tulee olemaan ihana ja tuliterä ja tilavampi kuin nykyinen, se on taas uusi väliaikainen koti. Sitä oikeaa odotellessa. Mihin ikään asti voi onnellisesti elää näitä välivuosia jolloin vain toivoo pääsevänsä elämässä eteenpäin? Mutta huomaa vaikka 8 vuoden jälkeen olevansa täsmälleen samassa tilanteessa edelleen. Odotellaan sitä ja tätä. Mutta minkäs teet! Koitan elää täysillä tässä hetkessä ja niin onnellisen kun vaan voin, mutta mitä jos takaraivossa painaa aina vaan se unelma joka ei näytä koskaan toteutuvan.

Ennen -kuva
Yksi innostunut luennoitsija kertoi, että ensin elämä on sitku-elämää.. sitku on perhe, sitku on omakotitalo, sitku, sitku, sitku.. ja myöhemmin elämä muuttuu mutku-elämäksi: mutku on perhe, mutku on omakotitalo etc. Mä olen selkeästi hillun sitkun ja mutkun välimaastossa. Sitku mulla on omakotitalo, mutku en saa sitä.

Olen sitä kaikki-mulle-nyt-heti-tai-mieluiten-jo-eilen-tyyppiä. Haluaisin oppia ja kokeilla, miljoonia asioita, innostua niistä. Ja kyllästyä tietenkin suurimpaan osaan, mutta hei, tulipahan kokeiltua! Elämässä aiheuttaa katumusta lähes ainostaan tekemättä jätetyt asiat, ei niinkään ne mitä harkiten ja huolella ollaan pohdittu ja punnittu ennen kuin toteutetaan. Uuh, kun tuli kylmät väreet jo tuosta lauseesta, miten se voikin kuulostaa niin t y l s ä l t ä. Onko tässä kyse nyt sitten kolmenkympin kriisistä vai mistä? Ja mistä minä löydän itseni pohtimassa elämää neljänkympin kriisissä? Se puuttuva kappale elämään pitänee kai vaan kirjoittaa itse. Ja ystäväni suusta hienoin mietelausu takataskussa:  

Jos kirjoitat omaa elämänkertaa, älä anna kenenkään muun pitää kynästä kiinni.



maanantai 13. toukokuuta 2013

Hymyilyttävä elokuva ja hassuja ajatuksia


https://mail-attachment.googleusercontent.com/attachment/u/0/?ui=2&ik=78108edc59&view=att&th=13e9d37ca7ad3941&attid=0.1&disp=inline&realattid=1434910415421177856-1&safe=1&zw&saduie=AG9B_P-O2D_oYeGbqB9MIVGQ8FVw&sadet=1368437314807&sads=HLl1EyqTg3aSjKFbw_qcrhE9qM4&sadssc=1

Päivän huono-äiti palkinto on nyt ansaittu.. otin läppärin mukaan leikkipuistoon. Ja menin puistoon missä on aidattu piha ja portit saa kiinni. Mutta näyttää tuo tyttö silti hymyilevän.

Viime viikolla kävimme taas parin päivän mummolalomalla. Tällä kertaa kotiinpaluu sujui jo vähän vähemmällä tuskalla. Mummolassa oli silti mukavaa. Kävin katsomassa elokuvan "21 tapaa pilata avioliitto" ja siitä tuli niin hyvä mieli että vieläkin hymyilyttää. Suosittelen!  Tällä kertaa tuntui, että elokuvan roolisuoritukset olivat niin hyviä, että todella uskoin päähenkilöitä! Vaikea enää erottaa roolihahmosta todellista näyttelijää. Ehkä päätä sekoittaa sekin, että luulen putouksen hahmojen olevan näiden näyttelijöiden roolit ja tuon elokuvan olevan nyt oikeaa elämää. Ehkä minusta tulee kohta sellainen höperö joka alkaa juttelemaan näyttelijöille niinkuin tuntisin heidät..
Samaistuin kyllä ihanasti siihen elokuvan pulleaan vaaleanpunaiseen röyhelöön pukeutuneeseen morsiameen! Onneksi mies ei ole samanlainen kuin hänellä.

Vanhassa kotikaupungissa elokuviin meneminen oli erilailla vaikeaa. Mietin että ketä voisi pyytää mukaan ja edessä oli enemmänkin valinnan vaikeus. Niin monta kivaa kaveria on siellä päin! Täällä Helsingissä kun en ole käynyt koulua/opiskellut niin tuttavapiiriä ei ole samanlailla kertynyt koskaan. Pari ihanaa ihmistä onneksi täälläkin on elokuvaseuraksi tai muuhun mukavaan, mutta en halua olla epätoivoinen roikko, joka piinaa kyselyillä, joko taas mennään vaikka eilen juuri oltiin :D (lievästi liioiteltuna). Ja nykyään monella ei lähteminen oman mielen mukaan enää ole itsestään selvää. Aikataulujen sovittaminen on joskus haastavaa. Ystävän kanssa käytiin myös istumassa hetki kuppilassa elokuvan jälkeen ja havahduin hymyileväni ja nauravani erityisen paljon ihanan ja ajatuksia herättävän elokuvan jälkeen hyvässä seurassa. Tuli jotenkin kotoisa olo, sellainenhan minäkin olin ennen. Olen kai edelleenkin, mutta aika harvoin. Sitä tarvitsee lisää. Miten minusta on tullut salakavalasti näin hapan akka?

Ehkä on aika aloittaa kesän kunniaksi asennemuutoskoulu. Valmistun sieltä iloisena ja keittiötä puunaavana pullan tuoksuisena mammana.. ihan kohta :)





maanantai 6. toukokuuta 2013

Myrskynmerkkejä ja luovaa taukoa

Harmittaa kun kirjoittaminen kärsi kovin pitkän tauon. Blogitekstien kirjoitus on kuitenkin ollut päivittäin mielessä, on tähän jo koukkuun jäänyt. Nyt kun itse poden pikkuneidiltä saamaani flunssaa ja Herra-O on muskarissa voinen kirjoittaa rauhassa pari riviä selityksiä, miksi kirjoitus on jäänyt.

Pikkuneidin nukahtamisvaikeuksien jälkeen on tunnin kestäneet huudot helpottaneet, mutta edelleen nukahtamishetki on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Nykyään vieressä nukuttajan käsi pitää olla pikkuneidin käytettävissä. Sitä se sitten kovasti puristaa ja halaa eikä suostu päästämään irti ennen kuin uni on oikein syvää. Toisaalta söpöä, mutta miten ihmeessä lapset saadaan nukahtamaan itse?! Ehkä sitten teini-iässä äidin kättä ei enää kaivata.. Nukahtamisvaikeudet heijastuvat myös suoraan yöhön. Meidän lempivaihe - "nukutaan läpi yön" on edelleen tauolla. Pikkuneiti herää öisin useasti vaatimaan kättä puristettavaksi. Ja joskus sekään ei kelpaa. Joten kyllä, väsyttää.

Lisäksi manaaja-episodin jälkeen lähdin karkuun kotoa pikkuneidin mummolaan jossa heti alkutöikseni tartuin haravanvarteen ja kaivelin nurmeen uponneita kivilaattoja ja asettelin niitä uudelleen. Myllääminen oli niin mukavaa, että lopulta muutaman päivän multasormiloman jälkeen palasin Helsinkiin pikkuteitä ajellen ja imin itseeni peltomaisemia minkä ehdin. Palatessa tuttuun betonipihaan olin psyykannut itseni sellaiseen Helsinki-inhoon, että oksat pois. Seuraavat päivät menivät kuin unessa, inhoten kaikkea likaista ja kylmää ympärillä. Tämä tietenkin kirvoitti tulenkatkuisia keskusteluja Herra-O:n kanssa ja heijastui kaikkeen. Blogin kirjoituskaan ei maistunut, koska en halua kirjoittaa marmatusblogia. Herra-O parka ei ehkä päästä meitä enää mummolaan..

Nyt tilanne on sen verran rauhoittunut, että sukulaistyttöni 16v  kanssa vietettiin täydellinen lauantai shoppaillen ja lintsikauden avauksella ja iltasella yllättäen saatiin vielä ystävältämme pianistisedältä kutsu Voice of Finland konserttiin, jossa käytiin kuuntelemassa finalisteja. Antti Railio niin ansaitsi voittaa. Hänen kanssaan haluaisin laulaa Freddie Mercuryn Barcelona-kappaleen :)


Täydellisen lauantain jälkeen olin jo sormet syyhyten tulossa kirjoittamaan ihanasta päivästä, mutta sunnuntaihin herätessä olo oli vähemmän loistelias tukkoisen nenän ja kuumeisen olon myötä. Mutta tästä se taas lähtee olon paranemisen myötä. Ja kun saisin vielä haettua kamerani mummolasta niin saisi elävämmän näköistä tekstiä!

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Tajunnanvirtaa

Tänään koitti ensimmäisen kerran tilanne, jolloin ei tehnyt mieli kaivaa konetta esiin kirjoittamista varten, koska ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Päivät rullaa siis sujuvasti eteenpäin ihan ilman kommelluksiakin. Ajattelin nyt kuitenkin alkaa kirjoittaa, ihan vaan nähdäkseni mihin se johtaa.

Kevät on tänään meidät hyljännyt ja juurikin kamalana tuiskupäivänä ukkeli-O:n täytyi lähteä piipahtamaan 140km päässä. Juurin näillä näppäimillä odottelen kotosalla ja ajattelin yllättää herran herkkuhampurilaisella. Ihan kotikutoisella. Toivottavasti herralla on nälkä. Sehän näissä ihanissa yllätyksissa on riskinä, että pieleen menee, mutta tiedättehän kaikki: Ei se haittaa! Yllätyksissä ajatus on tärkein ja jos toinen on sattumalta syönyt ennen ruokayllätystä niin mitäs sitten. Ainakaan yllätyksen järjestäjän ei tarvitse hävetä ;)
Nytkin ylläri sinänsä vähän latistui, koska hampparipihvit ja paistetut munat on kyllä jo jäähtyneet. Kotiintuloaika on näköjään hieman myöhempi kuin oletin, mutta mitäpä tuosta. Hauskaa se on kuitenkin yhdessä syödä jäähtyneitä hampurilaisia. Yllättäminen on tämänkin riskin uhalla hauskempaa kuin se, että soittaisin moneltako herra on saapumassa kotiin ja toivoisi ylläriruoan olevan valmis. Plääh. Yllätys pitää olla yllätys ja ajatus on tärkein. Vähän epäreilua se tosin on kaikille muille, joiden tuurilla kaikki menee pieleen, koska minun tuurilla kaikki just onnistuu ja menee nappiin! Asennevamma kai :P

Lämmintä kevättä!




keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Pohdintaa paikka elämässä - hengessä

Matkalla pääsiäisreissulta kotiinpäin mietimme autossa taas vaihtoehtoja elämällemme. En siis tarkoita että puhuimme kuolonkolareista tai jostain muusta överiaiheista.. Vaan mietimme mikä voisi olla se meidän paikka elämässä. Lempiaiheeni.

Minulle on sisäänkirjoitettuna, että kerrostaloasuminen on väliaikaista ennen sitä oikeaa kotia. En vain kotiudu kerrostaloon, olen sen jo kokeillut kolmessa eri kaupungissa ja hetkinen..  kahdeksassa eri asunnossa. Haluan omakotitalon piste. Meillä ei ole ikinä varaa ostaa omakotitaloa pääkaupunkiseudulta piste. Siinä kaksi painavaa pistettä. Puhuimme kuinka erilaisia olemme tässä elämänmuutos asiassa niinkuin muissakin asioissa, ukkelini kaipaa varmuutta ja suunnittelua ns."valmiiseen uuteen elämään astumista" minä taas olen valmis syöksymään suinpäin uuteen ja tuntemattomaan, tiedän että asiat kuitenkin järjestyvät. Mietimme kompromissia, jossa suunnittelisimme uuteen kaupunkiin, pikkuneidin isovanhempien lähelle muuttoa, tekemällä joitakin valmiita suunnitelmia ja hyppäämällä jossain asioissa vaan uuteen virtaan. Tällä hetkellä hoitovapaalla ollessa olisi maailman paras hetki lähteä kokeilemaan löytyisikö elämää myös 100km päästä. Ei olisi huolta työpaikan irtisanomisista ennen kuin päätös olisi varma. Ilman kompromisseja parisuhteessa eläminen olisi lähes mahdotonta, tai ainakin se lienisi pirun hankalaa.

Uusi näköalanurkkaus
Innoissani tästä mietintämyssyn päähän asettelusta (mitään päätöksiä ei siis olla tekemässä vielä pitkään aikaan) ja oli minulla vähän tekemisen puutetta joten muutin kotona seuraavien huonekalujen paikkaa, ihan vaan huvikseni: tv ja tv-taso, sohva, sähköpiano, rahi, kukkapöytä ja legolaatikot, hehe. Saa nähdä mitä toinen osapuoli sanoo kun kohta saapuu "tuntemattomaan" kotiin..Varsinkin kun legot on siirtyneet.

Niin ja pikkuneidin puolitoistavuotismitat: 86cm, ylimmäistä käyrää hipoen ja 11,5kg. Hyvin kuulema kasvaa. Tottakai, onhan hän täydellinen kaikin puolin :P