"Suunnistus on hyvä harrastus"

Katsoimme joskus vuoden alussa herra-O:n kanssa jotain random-ohjelmaa, jossa näimme suunnistajan kartan kera. Siitä virkosikin puheenaihe hetkeksi. Suunnitus on joskus koulussa kokeiltu harrastus, jota ei oikein pitänyt silloin minään, mutta molemmat ajattelimme suunnistuksen voivan olla hauskakin harrastus. Kuulin joskus vanhan lauluopettajani maininneen jollekin vähän lahjattomammalle laulajalle, että "suunnistus on hyvä harrastus". Hänen vetämänsä kuoro silloin oli opettajan letkautuksesta innostuneena yllättäneet johtajan ennen esitystä asettamalla otsalamput päähän. Olisinpa ollut näkemässä. Onneksi kyseinen lauluopettaja ei koskaan minulle suositellut suunnistusta, mutta löysinpä sen silti.

Mielestäni täydellinen harrastus voisi olla joku tämänlainen:

- joustava ajankohdalta
- innostava, ei liian tylsä
- kohtuullisen matkan päässä kotoa, mitä lähempänä sen parempi
- tarpeeksi hikoiluttavaa, muttei liian rankkaa
- sopivasti välineistä riippumatonta
- lapsen saisi tarpeen vaatiessa mukaan
- koiran saisi tarpeen vaatiessa mukaan

Suunnistus on aikalailla tuota kaikkea. Lisäksi rakastan metsässä samoilua ja olemme yrittäneetkin välillä käydä lenkillä eri paikoissa. Kävely ilman päämäärää ei kuitenkaan mielestäni ole kovin innostavaa. Varsinkaan jos ei tunne ympäristöä entuudestaan. Lenkit tahtovat jäädä kovin lyhyiksi. Nyt siis pelkään pahoin löytäneeni "sen oikean". Oh, hyvästi kilot! Metsä, täältä tullaan! Tutkin siis herra O:n kanssa käydystä keskustelusta intoutuneena suunnistuskurssitarjontaa Helsigin seudulla ja löysin yhden sopivan, mutta se oli suunnattu vain naisille. Ei muuta kun viestiä luotto-aktiiville Hulille ja homma oli selvä. Me kävisimme kurssin ja opettaisimme sitten miehillemme minkä opimme!

Keskiviikkoiltana klo 18 istuimme siis n. 30 muun naisen kanssa ulkoilumajan kahvilaan opiskelemaan karttamerkintöjä. Kurssissa tuli paljon uutta asiaa ja paljon palautui mieleen myös kouluajoilta. Vahvistui vain tunne, että oikeassa paikassa olen. Torstaina kurssi jatkui kun kokoonnuimme vesisateeseen ns. viuhkasuunnistukseen. Lunta oli vielä reiteen saakka paikoin metsässä kun harpoimme menemään pikkuruiset kartat kädessä. Viuhkasuunnistuksessa siis annettiin kartta ja rasti ja kun rastin oli löytänyt niin palattiin aina lähtöpisteeseen saamaan uusi kartta ja rasti. Yhden rastin "haku" tuntui nopeasti tylsältä ja jatkoinkin kolme rastia kerralla muutaman yksittäisen jälkeen. Aivan huomaamatta tuli käveltyä metsässä (vesisateessa) 1h 45min. Eikä tehnyt tiukkaakaan! Lopulta olin läpimärkä hymyilevä ja paleleva, koukkuuun jäänyt suunnistaja.

Helsingissä järjestetään lähes viikottain iltarasteja, joihin aion osallistua aina kuin voin! Pikkuneidin voi ottaa lyhyelle rastireissulle mukaan vaikka selkärepussa ja karvarouva osaa kävellä itsekin, helpottaa kummasti. Herra-O odottaa myös innolla ensimmäistä iltarastiaan. Kyllä nyt on koko perhe valmiina!  Ei muuta kun otsalamppujen ostoon!