tiistai 7. toukokuuta 2013

Vain elämää

Hulin tohinapostauksesta intoutuneena aion nyt veikata itsekin ketkä itkevät Vain elämää - ohjelman seuraavalla tuotantokaudella :)

Edu Kettunen
Juha Tapio
Paula Vesala
Kerkko Koskinen
Olavi Uusivirta
Mariska
Hector


En mä kyllä paljon muusikoista tiedä, se tuli ilmi seuraavanlaisessa keskustelussa Herra-O:n kanssa juuri: O: Onkohan Freeman tehnyt paljon biisejä itse Minä: Eiks se oo kuollu? O: justhan se oli uuden musiikin kilpailussa
Freeman, Goodman, mitä näit nyt on..

Naisia on kauhean vaikea keksiä! Samuli Putro, J. Karjalainen ja Paleface putosivat listalta viime hetkellä ihan fiiliksellä, Putro on niin ärsyttävän esillä jo ennestään ja J. Karjalainen ei varmaan itke, eikai se sopisi Lännen-Jukan imagoon.. mut olis se kiva jos osallistuis! Myös rap-artistit on jo kuultu Cheekin versiona, mutta veikkaan että uudella tuotantokaudella on kuitenkin joku vähän eri tyyppinen artistikin mukana. En vaan arvaa mikä.. Ehkä mukaan voisi tulla Heikki Sarmanto.. olisi hauskaa laittaa viihdetaiteilijat ja poplaulajat laulamaan jazzia/klassista. Siinä olisikin hyvä rap-korvike uuteen tuotantokauteen ja hienojen uusien tulkintojen mahdollisuus! Äh, Sarmantohan on "vaan" pianisti. No mutta toisaalta, kuka käskee laulamaan. Ehkä yksi artisteista voisikin tehdä tulkintansa omalla instrumentillaan. Ihana ohjelma, rajattomat mahdollisuudet, alkaisipa se jo pian! :)





maanantai 6. toukokuuta 2013

Myrskynmerkkejä ja luovaa taukoa

Harmittaa kun kirjoittaminen kärsi kovin pitkän tauon. Blogitekstien kirjoitus on kuitenkin ollut päivittäin mielessä, on tähän jo koukkuun jäänyt. Nyt kun itse poden pikkuneidiltä saamaani flunssaa ja Herra-O on muskarissa voinen kirjoittaa rauhassa pari riviä selityksiä, miksi kirjoitus on jäänyt.

Pikkuneidin nukahtamisvaikeuksien jälkeen on tunnin kestäneet huudot helpottaneet, mutta edelleen nukahtamishetki on kärsinyt jonkinlaisen inflaation. Nykyään vieressä nukuttajan käsi pitää olla pikkuneidin käytettävissä. Sitä se sitten kovasti puristaa ja halaa eikä suostu päästämään irti ennen kuin uni on oikein syvää. Toisaalta söpöä, mutta miten ihmeessä lapset saadaan nukahtamaan itse?! Ehkä sitten teini-iässä äidin kättä ei enää kaivata.. Nukahtamisvaikeudet heijastuvat myös suoraan yöhön. Meidän lempivaihe - "nukutaan läpi yön" on edelleen tauolla. Pikkuneiti herää öisin useasti vaatimaan kättä puristettavaksi. Ja joskus sekään ei kelpaa. Joten kyllä, väsyttää.

Lisäksi manaaja-episodin jälkeen lähdin karkuun kotoa pikkuneidin mummolaan jossa heti alkutöikseni tartuin haravanvarteen ja kaivelin nurmeen uponneita kivilaattoja ja asettelin niitä uudelleen. Myllääminen oli niin mukavaa, että lopulta muutaman päivän multasormiloman jälkeen palasin Helsinkiin pikkuteitä ajellen ja imin itseeni peltomaisemia minkä ehdin. Palatessa tuttuun betonipihaan olin psyykannut itseni sellaiseen Helsinki-inhoon, että oksat pois. Seuraavat päivät menivät kuin unessa, inhoten kaikkea likaista ja kylmää ympärillä. Tämä tietenkin kirvoitti tulenkatkuisia keskusteluja Herra-O:n kanssa ja heijastui kaikkeen. Blogin kirjoituskaan ei maistunut, koska en halua kirjoittaa marmatusblogia. Herra-O parka ei ehkä päästä meitä enää mummolaan..

Nyt tilanne on sen verran rauhoittunut, että sukulaistyttöni 16v  kanssa vietettiin täydellinen lauantai shoppaillen ja lintsikauden avauksella ja iltasella yllättäen saatiin vielä ystävältämme pianistisedältä kutsu Voice of Finland konserttiin, jossa käytiin kuuntelemassa finalisteja. Antti Railio niin ansaitsi voittaa. Hänen kanssaan haluaisin laulaa Freddie Mercuryn Barcelona-kappaleen :)


Täydellisen lauantain jälkeen olin jo sormet syyhyten tulossa kirjoittamaan ihanasta päivästä, mutta sunnuntaihin herätessä olo oli vähemmän loistelias tukkoisen nenän ja kuumeisen olon myötä. Mutta tästä se taas lähtee olon paranemisen myötä. Ja kun saisin vielä haettua kamerani mummolasta niin saisi elävämmän näköistä tekstiä!

torstai 25. huhtikuuta 2013

Kotikutoinen manaaja-elokuva

Taas on joku vaihe. Ai että mä rakastan vaiheita. Niitä on joka päivä, joka viikko, ja siltä väliltä. Ja ne menee päällekäin ja ristiin ja rastiin.

Ei kauaakaan sitten alkoi vaihe, jolloin meillä ensimmäistä kertaa melkein kahteen vuoteen alettiin nukkua kokonaisia yöunia!!? Aplodit sille. Alkoi taas tuntua vähän siltä, että palaisi kotiin joltain taikasienimatkalta muumilaaksosta ja voi tervehtiä itseään pitkästä aikaa. Sitten alkoi puhjeta hampaita. Ja tuli flunssa. Ja vatsatauti. Ja sienireissu jatkuu..

Nyt meillä on vaihe, jolloin minua jo pelottaa jäädä pikkuneidin kanssa yksin kotiin illalla, koska joudun nukuttamaan hänet! Se ei ole kaukanakaan manaaja-elokuvasta. Tuskin edes hämmästyisin (enempää) vaikka neiti nousisi ilmaan ja pää kääntyisi akselinsa ympäri.. sen verran hurjaa on meno. Ensin ajattelin, että neidin olo on jotenkin tuskainen, mutta kuvittelin sen menevän ohi. Toisena iltana annoin varmuudeksi panadolia, koska huuto (raivokas, hysteerinen, karmea) vaan jatkui ja aamulla tilasin lääkärin. Tällaisina hetkinä sitä oikeasti toivoo että lääkäri löytäisi vaikkapa korvatulehduksen. Tällä kertaa sitä helpotusta ei saatu. Kaikki kunnossa. Ai kun kiva. Ja kotiin. Onneksi herra-O oli kotona ja lupasi löysine pinnoineen nukuttaa neidin. Kuinka ollakaan; tiedättekö sen kohinan joka alkaa korvissa kuulua kun ympärillä on ihan hiljaista! Isukki ei siis saanut huutoa. Helpotuksen huokaus, ehkä tämä vaihe olikin nyt ohi. Ennenkin on käynyt niin, että lääkäri on pelästyttänyt kaikki oireet pois. Seuraavana iltana oli isukilla menoa ja äiti sai taas, yllätys yllätys, tunnin verran pikkumaanaajaa osakseen ennen unen voittoa.

Voi mikä vaihe! Huh heijakkaa.


keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Tehomummo ja ternimaito

Kävimme pikkuneidin mummolassa moikkaamassa pohojammaan serkkusta, eli suunnilleen pikkuneidin ikäistä siskonityttöä. Ja vähän siskoakin :) Pikkuiset näkevät suhteellisen harvoin ja heidän yhdessäoloaan onkin hauska seurata, miten se kehittyy ja monipuolistuu joka kerta. Pikkuneiti on kovasti mummon perään siellä kyläillessämme ja tällä kertaa hän sai pitää sylipaikkansa aika hyvin, koska kylässä olivat myös serkkusen toiset isovanhemmat isänsä puolelta. Sylejä siis riitti! Karvarouvakaan ei ujostellut vaan hyppäsi sille tuntemattoman vaarin syliin niinkuin olisivat parhaita kavereita. Ja kyllä kannatti, rapsutuksia irtosi.

Nuo serkkusen isovanhemmat ovatkin ihan oikeita maatalon asukkeja. Maatalon emäntä ja isäntä! Heillä oli juuri lehmät poikineet ja tuliaisina toivat vanhemmilleni ternimaitoa ison tönikän. Eli litratolkulla tuota taikamaitoa, josta jotkut ihmiset maksavat maltaita. Tehomummo, jonka kanssa aiemmin tehtiin karjalanpiirakoita, sai idea tehdä maidosta kotijuustoa. Ei muuta kun sotkotetaan maito ja hieman suolaa sekaisin ja kypsytetään uunissa n. tunnin verran, vai olikohan se pari tuntia.. no mutta kuitenkin, siitä tuli valtavan pehmeää ja makoisaa juustoa! Eipä onnistuisi varmaan kevytmaidolla.

Ja valmiista juustosta unohtui ottaa kuva, koska sen syöminen oli mukavampaa!



lauantai 20. huhtikuuta 2013

"Suunnistus on hyvä harrastus"

Katsoimme joskus vuoden alussa herra-O:n kanssa jotain random-ohjelmaa, jossa näimme suunnistajan kartan kera. Siitä virkosikin puheenaihe hetkeksi. Suunnitus on joskus koulussa kokeiltu harrastus, jota ei oikein pitänyt silloin minään, mutta molemmat ajattelimme suunnistuksen voivan olla hauskakin harrastus. Kuulin joskus vanhan lauluopettajani maininneen jollekin vähän lahjattomammalle laulajalle, että "suunnistus on hyvä harrastus". Hänen vetämänsä kuoro silloin oli opettajan letkautuksesta innostuneena yllättäneet johtajan ennen esitystä asettamalla otsalamput päähän. Olisinpa ollut näkemässä. Onneksi kyseinen lauluopettaja ei koskaan minulle suositellut suunnistusta, mutta löysinpä sen silti.

Mielestäni täydellinen harrastus voisi olla joku tämänlainen:

- joustava ajankohdalta
- innostava, ei liian tylsä
- kohtuullisen matkan päässä kotoa, mitä lähempänä sen parempi
- tarpeeksi hikoiluttavaa, muttei liian rankkaa
- sopivasti välineistä riippumatonta
- lapsen saisi tarpeen vaatiessa mukaan
- koiran saisi tarpeen vaatiessa mukaan

Suunnistus on aikalailla tuota kaikkea. Lisäksi rakastan metsässä samoilua ja olemme yrittäneetkin välillä käydä lenkillä eri paikoissa. Kävely ilman päämäärää ei kuitenkaan mielestäni ole kovin innostavaa. Varsinkaan jos ei tunne ympäristöä entuudestaan. Lenkit tahtovat jäädä kovin lyhyiksi. Nyt siis pelkään pahoin löytäneeni "sen oikean". Oh, hyvästi kilot! Metsä, täältä tullaan! Tutkin siis herra O:n kanssa käydystä keskustelusta intoutuneena suunnistuskurssitarjontaa Helsigin seudulla ja löysin yhden sopivan, mutta se oli suunnattu vain naisille. Ei muuta kun viestiä luotto-aktiiville Hulille ja homma oli selvä. Me kävisimme kurssin ja opettaisimme sitten miehillemme minkä opimme!

Keskiviikkoiltana klo 18 istuimme siis n. 30 muun naisen kanssa ulkoilumajan kahvilaan opiskelemaan karttamerkintöjä. Kurssissa tuli paljon uutta asiaa ja paljon palautui mieleen myös kouluajoilta. Vahvistui vain tunne, että oikeassa paikassa olen. Torstaina kurssi jatkui kun kokoonnuimme vesisateeseen ns. viuhkasuunnistukseen. Lunta oli vielä reiteen saakka paikoin metsässä kun harpoimme menemään pikkuruiset kartat kädessä. Viuhkasuunnistuksessa siis annettiin kartta ja rasti ja kun rastin oli löytänyt niin palattiin aina lähtöpisteeseen saamaan uusi kartta ja rasti. Yhden rastin "haku" tuntui nopeasti tylsältä ja jatkoinkin kolme rastia kerralla muutaman yksittäisen jälkeen. Aivan huomaamatta tuli käveltyä metsässä (vesisateessa) 1h 45min. Eikä tehnyt tiukkaakaan! Lopulta olin läpimärkä hymyilevä ja paleleva, koukkuuun jäänyt suunnistaja.

Helsingissä järjestetään lähes viikottain iltarasteja, joihin aion osallistua aina kuin voin! Pikkuneidin voi ottaa lyhyelle rastireissulle mukaan vaikka selkärepussa ja karvarouva osaa kävellä itsekin, helpottaa kummasti. Herra-O odottaa myös innolla ensimmäistä iltarastiaan. Kyllä nyt on koko perhe valmiina!  Ei muuta kun otsalamppujen ostoon! 

torstai 18. huhtikuuta 2013

Tallinna, ravintola Leib Resto ja Aed


Valitsimme ravintolan Viron 50 parasta ravintolaa listalta. Ystäväni pommitti muutamalla hyvällä vaihtoehdolla, joita ei ollut vielä kokeillut ja minä sitten valkkasin parhaan! Ja kyllä täytyy sanoa että tyytyväisiä oltiin!

Ravintola johon päädyimme oli Leib Resto ja Aed vanhassa kaupugissa, mutta hieman syrjempänä keskustorin vilskeestä. Ravintola oli elämys. Sisälle kuljettiin hämyisen puistontapaisen läpi, linnanmuurien ympäröimänä. PIhalla oli jostain ihme syystä Sean Conneryn pää pölkyllä..



Sisustusta jaksoimme kehua lattiasta kattoon. Se oli mielenkiintoinen sekoitus erittäin vanhaa ja modernia. Katosta riippui pallonmuotoiset lamput, mutta ne olivat kiinni vanhoissa vesiputkissa. Seinät olivat lautaa, joka kasana olisi näyttänyt jätelaudalta, mutta seinään sopi kuin nakki silmään (tässä taas minun sivistyneet kuvailutaidot). WC:n edessä oli odotustila, jossa seisoi kolme eri pituista koivupölliä, joiden päässä oli yksinkertaisesti hehkulamput pystyssä. Eräänlainen jätkänkynttilä. Ikkunat vanhan tiilirakennuksen kaarevat syvät ja jätetty lähes koskemattomaksi, pelkästään ohut läpikuultava vaaleampi rappaus päällä. Istuimme mukavilla puutuoleilla, joiden päällä oli lampaanvillapeite.

Ruoka oli myös erittäin aitoa. Aito on paras sana kuvaamaan. Se ei ollut mitenkään erityisen maustettua, vaan ruoan omat maut saivat toimia maun antajana, ja sehän toimii (lähes) aina. En ollut koskaan aiemmin maistanut sipulikeittoa, joten nyt oli korkea aika. Se oli oikein maukasta, mutta puolet olisi riittänyt. Lautaselle jäi aika satsi. Liiallisesti kerralla syötynä maku toistuu liikaa ja raikkaus välissä puuttuu.

Pääruokani oli pihvi. Ehkä melko tylsä valinta, mutta nykyään kun pääsen kovin harvoin kuitenkin kunnolla ulos syömään, en uskalla kokeilla useinkaan mitään uutta. Ja mieleni tekee aina mieli pihviä. Joten sallittakoon se minulle. En ajatellut ihan loppuun asti menu kokonaisuuttani, koska myös pihvin kanssa tuli sipulia jota ei oikein enää tehnyt sopan jälkeen mieli.Ystäväni söi kuhaa, joka oli kuulema myös erinomaista. Tarjoilijamme Hansin suosittelema viini oli täy-del-li-nen! Käsittämättömän hyvää. Hyvä etten alkanut itkeä kun se loppui. Siinä oli kaikki hyvä, mikä punaviinissä tuoksuu tai maistuu, eikä mitään karvautta, tanniinisuutta tai muuta liikaa. Siis aivan kuin samettia. Palvelu ravintolassa oli erinomaista, joten uskalsin pyytää Hansilta viinin nimeä paperille: Laudum Gran Reserva 2003, Espanjan Alicantesta. Siinäpä seuraava matkakohde! Viinitila!

Estonian beef fillet

 Pan fried pike perch
Olen alkanut rakastaa Crème brûléetä ja sen nappasin listalta jo ravintolaa päättäessä. Crème brûlée with black bread kuulosti hieman oudolta ja luulinkin aluksi että kyseessä oli kirjoitusvirhe, varsinkin kun vanukkaan päällä oli mustaviinimarjoja. Seassa kuitenkin tuntui hieman leipänmurusen oloisia paloja, jotka toivat hauskaa koostumusta ja maistuivat hyvältä. Ja päällinen oli aivan rapsahtavan rapea, nam!
Crème brûlée with black bread
Suosittelemme siis lämpimästä Leib-ravintolaa. Se kodikkuus ja lämmin tunnelma on nähtävä ja koettava itse.

keskiviikko 17. huhtikuuta 2013

Toipumista Tallinnasta kotiin..


Minulle ravintola-arvostelun kirjoittaminen Tallinnan reissulta tuottaa hieman vaikeuksia. Kaikkeen olimme kyllä tyytyväisiä, mutta illan jatko ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan.Hyppäänpä siis ensin aikaan syömisen jälkeen.

Sattuipa niin sopivasti, että ravintolasta poistuttuamme vatsani tuntui todella täydeltä. Niin täydeltä että teki vähän pahaa. Jatkoimme vielä drinkeille, joka osaltani jäi kesken. Päätimme käydä hotellilla nauttimassa lasilliset punaviiniä huoneessamme ja jatkaa sieltä matkaa kun ähky on laantunut, jos jaksamme. Parasta näissä reissuissa on se, ettei mihinkään ole pakko mennä! Jos tuntuu tärkeämmältä nukkua yö hyvin niin se on täysin sallitua. Ähkyni ei kuitenkaan väistynyt, paheni vaan pahenemistaan ja lopulta päädyin melko redikaaliin ratkaisuun ja halasin hotellin kaunista pönttöä. Ensimmäisen kerran. Olo helpottui hetkeksi, mutta jotenkin säilyi vielä vähän huonona, joten päädyimme jäämään nukkumaan kunnon yöunet. Höpöttelimme vielä hetken kunnes uni voitti. Nukahdin itse hetkeksi, jonka jälkeen alkoi vessaralli. Sitä jatkuikin sitten aamuun saakka, tasaisin väliajoin, hervoton palelu ja unettomuus vain välissä. Että sellainen akkujenlatausreissu. Kauhulla ajattelin vain aamua, jolloin täytyy A. poistua hotellista B. päästä terminaaliin ja sieltä Suomeen 3,5h laivassa ilman hyttiä! Onneksi aamulla sain jo pari tuntia nukuttua, huono-olo alkoi hälvetä ja söin jopa aamiaisella muutaman siivun appelsiinia.

Olo reipastui appelsiinin siivuista sen verran että kävelimme satamaan.Matkaseurani on oikein otettu uhkaavista tuliaisistaan kotiin.  Varmuuden vuoksi "nautimme" paluumatkalla lasilliset vatsalääke Fernet Brancaa. Huh. Pahempaa tököttiä saa etsiä, mutta se toimii! Ystäväni säästyi kuin säästyikin taudilta!
Tuliaisia en jaksanut kovin paljoa ajatella, saati kantaa. Nappasin mukaan punaviiniä, Bilar-nameja ja pistaasipähkinöitä. Sekä tietenkin pikkuneidille Muumipeikko! Se oli täysosuma :)

Muumipeikko&Pikkuneiti nokosilla
Aamulla laitoin viestiä miehelleni, epäillessäni tietenkin ruokamyrkytystä, mutta selvisi että pikkuneiti oli ollut sairaana myöskin. Voi pientä. Helpottavaa sinänsä, että vierailemassamme ravintolassa ei siis ollut vikaa ja uskallan suositella sitä kaikille. Jatkoa siis seuraa!